www.epmuisto.fi

ETELÄ-POHJANMAAN

SOTAMUISTOMERKIT

Etelä-Pohjalaiset talvisodassa

SOTAMARSALKAN TERVEHDYS


TERVEHDIN TEITÄ, ETELÄ-POHJANMAAN

SOTILAAT!

ESI-ISIENNE TAVOIN RAKASTITTE VA-

PAUTTA ENEMMAN KUIN ELAMAA JA KUTSUN

KUULTUANNE RIENSITTE NYTKIN LIPPUJEN

LUO. KARJALAN KANNAKSEN, LAATOKAN

KARJALAN, POHJOIS-SUOMEN JA VIIPURIN-

LAHDEN TALSTELUKENTAT OVAT NAHNEET

VERENNE VUOTAVAN SEN AATTEEN PUO-

LESTA, JOKA ON ANTANUT KANSALLEMME

VOIMAA KESTÄÄ VAIKEIMMATKIN KOETTELE-

MUKSET.

TUHANSIA JOUKOSTANNE ON JÄÄNYT

KUNNIAN KENTILLE. HE TAISTELIVAT ERI

JOUKKO-OSASTOISSA, ERI ASELAJEISSA UR-

HEASTI VIIMEISEEN SAAKKA JA ANTOIVAT

KAIKKENSA ISÄNMAAN PUOLESTA. SÄILY-

KÖÖN HEIDÄN MUISTONSA JA HENKENSÃ

KESKUUDESSANNE VIITOITTAMASSA TIETÄ

NYKYPOLVELLE ]A TULEVILLE SUVUILLE.

MUUT RINTAMAT.


Kuten alumpana jo mainittiin taisteli Etelä-Pohjanmaan miehiä kaikilla muillakin rintamillamme, osaksi hajallaan eri joukko-osastoissa, mutta paikoin myös yhtenäisempinäkin yksikköinä. Selostettuamme edellä yksityiskohtaisemmin maakuntamme miesten sotaretkeä heidän keskeisimnıillä taistelupaikoillaan luomme seuraavassa rajoitetumman katsauksen muihin rintamiin.


Pohjois-Suomessa


oli eteläpohjalaisia rajavartiojoukoissa, ja näillä main asustavia miehiämme, myös upseereja, kutsuttiin siellä muodostettuihin erillisiin pataljooniin ja muihin yksikköihin. ”Nikkelikaupungin”, Kolosjoen kuulussa komppaniassa oli

siinäkin eteläpohjalaisia. Jo ensimmäisenä sotapäivänä kaatui pari maakuntamme miestä Petsamon puolustuksessa, ja kymmenisen miestämme kaatui Petsamon suunnalla sodan aikana.

Sallan suunnalla ja siihen liittyvillä rintamílla oli samoin maakuntamme miehiä, mm. rajavartiojoukoissa ja Er. P 17:n riveissä, joukossa myös maakunnastamme lähteneitä vapaaehtoisia. Vähäisten joukkojemme vahvoja vihollisdivisioonia vastaan käymissä sitkeissä viivytystaisteluissa kaatui monta etelä-pohjalaista, mm. Märkäjärvellä jouluk. 14:nä vaasalainen Lapin Rajavartioston luutnantti Aulis Ensio Nyyssölä. Kun luoteissuuntaan aina Pelkosenniemelle saakka edennyt vihollisdivisioona jouluk. 18-19 päivien ankarissa taisteluissa pakotettiin peräytymään takaisin, kaatui täälläkin sankareina useita miehiämme, mm. kauhavalainen,res.vänrikki Sakari Airo ja jalasjärveläinen res.vänrikki Eino Antti Rintala. Näillä rintamilla kaatui myös saman kuun 23:na res.luutnantti Juho Eero Hietala Kauhavalta. Lähemmäs parikymmentä etelä-pohjalaista antoi henkensä tämän alueen taisteluissa.


Suomussalmella


oli myös joitakin eteläpohjalaisia rajavartiomiehiä ym. mukana alusta lähtien, mutta sinne vahvistukseksi lähetettyjen joukko-osastojen mukana tuli Etelä- Pohjanmaan panos tällä rintamalla huomattavaksi. Vihollisen päästyä joulukuun alkupuolella kahdelta suunnalta, pohjoisesta ja idästä, Suomussalmen kirkonkylään tuli tämän lohkon komentajaksi eversti, sittemmin kenraalimajuri Siilasvuo. Hänelle lähetettiin vahvistukseksi joulun edellä nopeasti muodostettu JR 64. Tähän rykmenttiin koottiin reserviläisiä maakunnastamme ja lisäksi Keski-Pohjanmaalta ja Pohjois-Hämeestä ja myöskin siihen liitettiin Suomen Valkoisen Kaartin ja kuopiolaisen Pohjan Rykmentin edellissyksyn alokkaat; eteläpohjalaisia oli mukana myös SVK:n_ miehissä. Rykmentti muodostettiin lopullisesti Kemissä ja sen komentajaksi tuli everstiluutn., sittemmin eversti U. Fagernäs, joka vasta juuri ennen lähtöä sai vastaanottaa rykmenttinsä.

Varusteet olivat varsin puutteelliset, mutta siitä huolimatta rykmentti teki moitteettomasti tehtävänsä Suomussalmen kovissa taisteluissa.

JR 64:n I pataljoonassa, komentaja kapt. Reino Mankonen, oli runsaasti eteläpohjalaisia, mutta runsaimmin heitä oli III pataljoonassa, jota komensi kapt. Simelius.

Suomussalmella olevat joukkomme sinne jo ennen saapuneine vahvistuksineen (mm. JR 27) olivat saaneet ennen joulua työnnetyksi vihollista jonkin verran takaisin, mm. eristäneet pohjoisesta ja Raatteen suunnalta tulleet vihollisdivisioonat toisistaan, mutta samalla joutuneet ankarien vastahyökkäysten painostamiksi, kun JR 64 tapaninpäivänä saapui sinne.


Jouluk. 27:nä alkoi sitten suuri Kiantajärven taistelu, jossa JR 64 toimi kirkonkylän länsipuolella Hulkonniemessä olevaa vahvaa vihollista vastaan. Parin päivän kiivas taistelu tuotti aseillemme merkittävän voiton. Vihollisen 163. divisioona tuhottiin suurimmaksi osaksi ja hyvin runsas sotasaalis saatiin. Voitto ei ollut kuitenkaan vähin uhrein saavutettu ja niinpä huomattava joukko Etelä- Pohjanmaankin miehiä kaatui näillä kaukaisilla tantereilla ja vielä useampia joutui haavoittuneina pois riveistä. Jo joulukuun 3:na, viivytystaistelujen aikana, kaatui ähtäriläinen res.vänrikki Martti Elo ja Kiantajärven hyökkäyksen alkupäivänä kaatui vaasalainen res.vänrikki Jouko Molander JR 64:n miehiä johtaessaan.

Lähemmäs parikymmentä miestä lukuisista eri pitäjistämme uhrasi täällä henkensä.

Kiantajärven taistelun jälkeen, kohta uudenvuoden mentyä, alkoi hyökkäyksemme Raatteen tien varteen asettunutta vihollisen 44. divisioonaa vastaan.

Tähän taisteluun saapui vahvistukseksi vielä ev.luutn. Mandelinin komentama JR 65, sekin hyvin nopeasti muodostettu rykmentti, jonka varusteet olivat puutteelliset. Tässäkin rykmentissä oli huomattava määrä Etelä-Pohjanmaan miehiä, varsinkin sen III pataljoonassa, jota komensi kapteeni Flink.

Ennen tänne tuloaan rykmentti oli toiminut pohjoisempana ev.luutn. Susitaipaleen ryhmässä ja sen I pataljoona jäikin edelleen pohjoiseen. Useita päiviä kestäneessä Raatteen taistelussa JR 64 hyökkäsi etelästä käsin Raatteen vihollisasemia vastaan, kapt. Mankosen pataljoona Pärsämönselältä käsin Eskolan tietä ja muu osa rykmenttiä idempänä Vuokkijärveltä Likoharjua ja Purasjokea vastaan.

JR 65:n III pataljoona hyökkäsi pohjoisesta käsin. Muiden maakuntien miesten rinnalla kävivät maakuntamme miehet kiivaita taisteluja ennenkuin Haukila, Likoharju ja useat muut vihollisen vahvasti varustetut tukikohdat olivat lopullisesti vallatut. Vielä suurempi voitto, vielä täydellisempi vihollisen tuhoutuminen ja entistä runsaampi sotasaalis oli tämän voiton tuloksena.

Mutta raskaat olivat myös omat tappiomme ja kolmisenkymmentä eteläpohjalaistakin kaatui näissä sitkeissä taisteluissa. Tammik. 7:nä kaatuivat JR 64:n res.vänrikki Olavi J. Ranta Lapualta ja res.vänrikki Lassi Franssila Kurikasta.

Pian Raatteen taistelun jälkeen siirtyi JR 64 etelään vahvistamaan Laatokan koillispuolen rintamaa ja JR 65 siirtyi Kuhmoon.


Kuhmossa


oli aluksi myös vain pienehkö määrä maakuntamme miehiä rajavartiojoukoissa ja vapaaehtoisina saapuneita. Helmikuun puolella tuli JR 65 sinne Suomussalmelta ja myöskin saapui sinne JR 27, joka oli Lapin läänin reserviläisten muodostama, mutta johon sodan loppuaikoina liitettiin mm. eteläpohjalaisia täydennysmiehiä. Kuhmossa varsin pitkälle edennyttä voimakasta vihollista vastaan käydyt taistelut muodostuivat pitkällisiksi ja vaikeiksi, sillä huomattavampia lisävoimia ei sinne enää voitu lähettää. Kuitenkin joukkomme sielläkin tekivät sitkeästi työtä ja vihollinen eristettiin useihin ”motteihin”, jotka määrätietoisin taistelutoimin saatettiin yhä ahtaammalle, kunnes rauhanteko keskeytti sotatoimet.

Kolmisenkymmentä maakuntamme miestä kaatui näissä hajallaan käydyissä taisteluissa. Erikoisesti helmikuun 11 päivän aikana käydyt taistelut muodostuivat raskaiksi. Silloin kaatui myös seinäjokelainen res.vänrikki Aarne Ranta. Maaliskuun 3:na kaatui kauhavalainen res.vänrikki Tauno Lassila. Suomussalmella hyvin kunnostautunut vaasalainen kapteeni Reino Mankonen sai tapaturmaisesti surmansa täällä jo helmik. 8 p:nä.


Ilomantsissa


suoritti varsinaiset sotatoimet JR 41, jonka I pataljoona oli Etelä-Pohjanmaan miehistä muodostettu. Nämä miehet olivat aluksi täydennysmuodostelmassa Ilmajoella, mutta heti sodan alettua muodostettiin JR 41. I pataljoonan kiväärikomppanioissa oli eniten Lapuan, Ylistaron, Kauhavan ja Jalasjärven miehiä, kun taas 1. konekiväärikomppanian muodostivat Laihian ja Jurvan miehet sekä esikuntakomppanian teuvalaiset ja karijokelaiset.

Eräissä muissakin yksiköissä oli maakuntamme miehiä. Mainittakoon että II pataljoonassa oli pääasiassa

Satakunnan ja III pataljoonassa Savon reserviläisiä. Rykmentin ja samalla Ilomantsin lohkon komentajana toimi eversti Ekholm ja eteläpohjalaista I pataljoonaa komensi kapt. Ylinen. Pataljoona oli vielä jouluk. 6 p :nä Ilmajoella, mutta 9:nä se jo Ilomantsissa kävi taisteluun.

Ilomantsin kohdalla rajalla toimiva erillispataljoonamme oli joutunut vetäytymään ylivoimaisen vihollisen edessä kohden Ilomantsin kirkonkylää käyden

sitkeitä viivytystaisteluja pitkin matkaa. Oinaansalmella 16-17 km kirkonkylästä rajalle päin ehti JR 41 asettua asemiin, kun pienen viivytysjoukon oli

vetäydyttävä sinne. Apuun saapunut uusi rykmentti pysäyttikin vihollisen

etenemisen tähän. Kiivaita taisteluja syntyi ja eteläpohjalaisten kovimmat taistelut olivat jouluk. 12-13 p:nä, jolloin heidän pataljoonansa oli jo miltei piiritettynäkin, mutta selvisi suhteellisen vähin tappioin. Loppiaisen tienoissa

käytiin kiivas taistelu eräästä eteentyönnetystä tukikohdasta. Taisteluja oli

pitkin talvea leimahtaen ne silloin tällöin kiivaammiksi. Partioretkiä tehtiin

hyvin ahkerasti ja maakuntammekin miehet olivat niissä toimeliaasti mukana.

Eräs jalasjärveläinen 9 miehen partio katosi retkellään tietymättömiin ja luultiin kaikkien kaatuneen, kunnes rauhanteon jälkeen vankienvaihdossa heistä 7 palasi kotiin. Neljättäkymmentä Etelä-Pohjanmaan miestä kaatui Ilomantsin taistelussa.


ETELÄPOHJALAISTEN OSALLISTUMINEN TALVISOTAAN 1939-1940.


Etelä-Pohjanmaan miesten keskeisimpänä, mainehikkaimpana taistelukenttänä talven 1939-40 sodassa säilyy mielissä itäisen Kannaksen Taipaleenjoen seutu, johon yhtä unohtumattomana kytkeytyy sodan kahden loppuviikon osalta Keski-Kannaksella Vuoksen varrella olevan Äyräpään Vuosalmen nimi.

Mutta maakuntamme miehet olivat mukana kaikkialla muuallakin, missä Suomen mies ase kädessä astui vihollista vastaan, koko pitkällä taistelualueella Suomenlahdesta aina Petsamoon asti. Kymmenien eri rykmenttien ja muitten

yksikköjen riveissä oli ainakin muutamia eteläpohjalaisiakin mukana ja vuosi eteläpohjainen veri. Oli luonnollisesti joukko


Etelä-Pohjanmaan miesten perusyksiköitä, joitten väki oli kauttaaltaan tästä maakunnasta sotapolulle lähteneitä vaikkakin sodan aikana syntyneitten aukkojen täydennykseksi eri puolilta saapunut täydennysmiehistö vähensi niittenkin maakunnallista yhtenäisyyttä, mutta täydennysyksikköihin jääneet reserviläiset ja nostomiehet joutuivat sodan kestäessä sinne, missä kulloinkin kipeimmin uusia joukko-osastoja tai täydennyksiä kaivattiin, milloin verrattain yhtenäisinä komppanioina, joskus pataljoonanakin, milloin pienempinä ryhminä, ja sodan alkaessa vakinaisessa väessä palvelleet miehemme pysyivät omissa prikaateissaan ja muissa yksiköissään, mutta heistäkin useassa tapauksessa nuorin ikäluokka liitettiin täydennysyksikköjen reserviläisten ja nostoväen mukana perustettuihin uusiin yksikköihin.

Jo yksistään silmäilemällä luvultaan kahtatuhatta lähentelevää sankarivainajien luetteloa ja näitten verensä antaneitten soturien henkilötietoihin liittyviä mainintoja joukko-osastosta ja kaatumispaikasta, voi huomata, kuinka monissa joukko-osastoissa ja monilla taistelukentillä Etelä-Pohjanmaan veriuhri isänmaan puolesta on annettu.

Varsinaisten omien rykmenttiemme, pataljooniemme ja muitten yksikköjen rinnalla esiintyvät miltei kaikki sodanaikaiset joukko-osastomme, onpa eteläpohjalaisia ollut mukana pääkaupungin seudun paljon puhutussa ”Ässä-rykmentissäkin”, JR 1l:ssä. Valitettavasti ovat kotiseudulle saadut tiedot joukko-osastoista ja kaatumispaikoista useassa tapauksessa ilmeisesti epätarkat ja monen kohdalta puuttuvat kokonaan, joten niihin perustuva katsauskin jää eräissä suhteissa epätarkaksi.


Noin 1,650 Etelä-Pohjanmaan miestä sisältää kolmenkymmenenkahden pitäjän sankarivainajien luettelo. Heistä enemmän kuin puolet, noin 850 miestä, vuodatti verensä eteläpohjalaisten päätaistelupaikkojen, Taipaleen ja Vuosalmen hangille. Siksipä nämä suhteellisen rajoitetut taistelualueet tulevatkin aina säilymään eteläpohjalaisten taistelijoitten symhooleina, tunnuksina, koettelemusten ja sankaritekojen talvesta 1939-40. Ja jälkimmäinen, Vuosalmi, oli näistä kahdesta kaikkein kovin ja verisin, ja niinpä se vaati lyhyessä ajassa lähes kolmanneksen tuosta luvusta.

Mutta kahdeksansataa miestä antoi henkensä muilla rintamilla, muilla taistelukentillä. Miehemme ovat siis olleet etulinjoilla muuallakin muitten maakuntien miesten rinnalla ja kunnialla kotiseutuansa edustaneet. Petsamo ja Sallan suunta, Suomussalmi, Kiantajärvi ja Raatteen tie, Kuhmo, Ilomantsi, Tolvajärvi ja Aittojoki, Kollaanjoki, Laatokan koillispuoli lukuisine eri taistelulohkoineen ”moteista” Pitkärantaan asti, Länsi-Kannas koko syvyydeltään,

Viipurin seutu ja Viipurinlahti, rannikkopuolustuksemme ja kotiseudun ilmapuolustus ovat nähneet Etelä-Pohjanmaan miesten taistelevan ja mieluummin kaatuvan kuin väistyvän. Useimpien viimeinen matka suuntautui sinne, missä

me jokainen viimeistä leposijaa toivomme, kotipitäjän kirkkomaalle, mutta kiivaimpien taistelujen armottomassa tiimellyksessä jäi moni - liian moni - sankarivainajamme taistelukentälle, jäi sinne veren punaamalle hangelle Suomen miehen uhrivalmiuden ja taistelumielen sanattomaksi todistajaksi.



Yli kolmesataaviisikymmentä maakuntamme sankarivainajaa sai näin tuntemattoman leposijan, 8. divisioona oli valtaosaltaan eteläpohjalainen divisioona. Siihen kuuluva Jalkaväkirykmentti 23 oli kokonaan eteläpohjalaisista muodostettu, samoin sen tykistö, Kenttätykistörykmentti 8, edelleen siihen kuuluvat Kevyt osasto 8, 8. Lääkintäkomppania, Viestipataljoona 8, pioneerimuodostelmat ja eräät muut yksiköt.

Eversti Matti Laurilan komentaman JR 23 :n kantamiehistö oli maakuntamme yhdentoista pitäjän miehiä, mutta lisäksi oli täydennyksiä eräistä muista pitäjistämme. Rykmentin esikuntakomppanian ja kranaatinheitinkomppanian muodostivat Jalasjärven miehet. Isokyrön miehet muodostivat rykmentin I pataljoonan esikuntakomppanian ja 1. kiväärikomppanian. 2. Komppaniassa olivat Vähäkyrön miehet, 3. komppaniassa Jurvan miehet ja heidän täydennyksenään myöhemmin puolensataa Isojoen miestä, kun taas Laihian konekiväärimiehet muodostivat l. Konekiväärikomppanian.

Kauhavalaiset olivat saman rykmentin II pataljoonan esikuntakomppaniassa ja 4. komppaniassa, Ylistaron miehet 5. komppaniassa ja 2. konekiväärikomppaniassa ja Ylihärmän miehet 6. komppaniassa, jossa lisäksi oli siinäkin parikymmentä ylistarolaista. III pataljoonan esikuntakomppania ja 7. komppania olivat kuortanelaisten muodostamia, 8. komppania Töysän miehiä ja 9. komppania, 3. konekiväärikomppania rykmentin kolonna lapualaisia.

JR 23:n I pataljoonaa komensi koko sodan ajan kapteeni, sitten majuri Veikko Vallas, paitsi hänen lomansa aikana helmi- ja maaliskuun vaihteen kahden puolen kapt. Valtimo. Muitten pataljoonien johdossa tapahtui useita muutoksia. II pataljoonan komentajana toimi kapteeni, nyttemmin majuri Veikko Järvinen. Hänen helmikuun lopulla sairastuttuaan vaikean paleltumisen takia oli komentajana res.kapt. P. Osola sekä rykmentin Taipaleelta lähdettyä majuri K. Sihvo. Tämän kaaduttua Vuosalmella toimivat pataljoonankomentajina lyhyin ajoin ratsumest. Hälvä, kapt. Vuorenmaa ja res.luutn. Syrjämäki. III pataljoonan komentajaksi tuli vähää ennen sodan alkamista kapteeni, sittemmin majuri A. M. Lindeqvist. Hän kuitenkin Taipaleen taistelujen alkupäivinä haavoittui kranaatinsirpaleesta rintaan, jolloin komentajaksi tuli kapt. V. Korte. Vähää myöhemmin vaihtui tämän sijalle komentajaksi kapteeni Reino A. Korhonen. Kapt. Korhonen kaatui vihollislentokoneen konekiväärinluodista helmikuun 7 p:nä, jolloin pataljoonankomentajana ensin toimi kapt. A. Koivisto, sitten majuri C. O. Lilius, kumpikin lyhyehkön aikaa, minkä jälkeen komentajana sodan loppuun asti toimi kapteeni Valtonen.

Edellämainittujen JR 23:n yksikköjen perusmiehistöjen ohella oli rykmentin useissa komppanioissa muitten maakuntamme pitäjien miehiä pienemmin ryhmin. Teuvan miehiä oli varsinkin III pataljoonassa, mutta myös joissakin muissakin komppanioissa ja Karijoen miehiä samoin esim. 9. komppaniassa.

Raskaitten tappioitten johdosta rivejä täydennettäessä saapui komppanioihin miehiä eri pitäjistä ja muista maakunnistakin, vapaaehtoisia ja nostomiehiä.  Mutta komppanioitten runko säilyi.


TAIPALEENJOKI-VUOSALMI.


Sodan alkaessa eteläpohjalainen JR 23 oli oman divisioonansa, 8 div. mukana taaempana Vuoksen takana Itä-Kannaksella ollakseen iskurykmenttinä valmis iskemään siellä, missä kovin tiukka paikka tulee. Mutta rykmentti joutuikin

pian suoraan tulilinjaan, kun Taipaleenjoen lohkolla alkoi kehittyä vihollishyökkäys, joka muodosti Taipaleesta yhden Kannaksen verisimmistä lukoista, lukon, joka säilytettiin murtumattomana.

Jo joulukuun 8:na saapui eteläpohjalainen rykmentti Taipaleelle ja joutui kohta taisteluihin, jotka ajoittain kiivaudessaan kehittyivät tavattomaan voimaan ja joista saapuvia tiedotuksia koko Suomi tavattomalla jännityksellä seurasi.


Oli Taipaleen suunnalla muitakin eteläpohjalaisia joukkoja. Jalkaväkirykmentti 21, aluksi nimeltään JR 30, eversti A. Kempin komentama, oli Keski-Suomessa muodostettu rykmentti, mutta siinä oli eteläpohjalaisiakin komppanioita. 2. komppania oli muodostettu Soinin miehistä, 4. komppania Lehtimäen miehistä, joitakin ähtäriläisiä mukana, ja 2. ja 3. konekiväärikomppania Ähtärin miehistä, samoin II pataljoonan esikuntakomppania. J R 21 toimi varsinaisen Taipaleen rintaman oikealla siivellä, Kirvesmäen ja Koukunniemen lohkoilla ja Suvannon rannan lähimmällä osalla.

Kahteen ensinmainittuun nimeen sisältyy niihinkín pitkällisiä, sitkeitä ja verisiä taisteluja.

Taipaleen taisteluissa sai ensimmäisenä tulikasteensa Soinin komppania,

2. /JR 21, joka jouluk. 7:nä teki vaikean hyökkäyksen Koukunniemeen tunkeutunutta vihollista vastaan ja menetti siinä kaatuneina 18 miestä ja haavoittuneina toistakymmentä. JR 23, joka saapui seuraavana päivänä Taipaleen keski ja itälohkolle samalla puolustaen hyvän matkaa Laatokan rantaakin, oli alkupäivinä reservissä, mutta sielläkin ankaran vihollistulen alaisena ja joutui myös avustamaan etulinjoja. Huomattavia tappioita aiheutui joka päivä, enin jouluk. 9:nä, jolloin yksistään kaatuneina poistui riveistä 25 Etelä-Pohjanmaan miestä, niistä tulikeskitysten uhreina 9 töysäläistä ja 8 kuortanelaista sekä Suvannon lohkolla 5 ähtäriläistä.

JR 23:n taistelutovereina olivat keskisuomalaisen JR 19:n miehet, komentajanaan majuri, sittemmin everstiluutn. von Schrowe, ja nämä rykmentit olivat vuorottain Taipaleen etulinjassa, vaihto aina 10 päivän kuluttua.

Vihollistuli, sekä tykistön että lentokoneitten, aiheutti seuraavinakin päivinä tappioita, kaatuneita milloin 2-3, milloin 7-8. Lapualainen res.vänrikki Valter Vaarnala kaatui Koukunniemessä 8. 12., kuortanelainen res.vänr. Sulo Korpela 10. l2., ilmajokelainen res.vänr. Paavo Välkkilä Terenttilässä 15. 12. ja vaasalainen res.vänr. Olavi Irjala 16. l2.; viimemainittu jäi. kentälle. Kun jouluk. l6:na alkaneessa vaihdossa eversti Laurilan eteläpohjalaiset ottivat JR 19:n komppanioilta etulinjat haltuunsa ja rintamavastuun, olivat yhä verisemmät taistelut edessä. Oli ensi töiksi suoritettava vastaisku, jossa Kuortaneen komppania menetti kaatuneina 22 miestä, heistä kentälle jääneinä 14. Vähäkyrön komppania menetti 9 kaatunutta; kaikkiaan 40 eteläpohjalaista antoi yksistään jouluk. 16:na henkensä Taipaleen kentillä kymmenistä haavoittuneista puhumattakaan. Mutta asemat pidettiin, hyökkäysvaunuja tuhottiin ja vihollisosastoja niitettiin.

Seuraavina päivinä jatkuivat taistelut eri kohdilla, Mustaojalla, Pärssisessä, Kansakoulumetsikössä ja Terenttilässä. Vihollisen tykistötuli riehui, hyökkäysvaunut tekivät hyökkäyksiä ja vahvat vihollisosastot pyrkivät asemiimme milloin milläkin kohtaa. Tykistötuli tuhosi asemamme ja suojaesteemme päivisin, öisin oli ne korjattava. Samoin riehuivat taistelut Koukunniemen puolella. Kolmena päivänä toistakymmentä kaatunutta kunakin, sitten alle kymmenen päivittäin, yhtämittaista hyökkäysten torjumista, 17:nä päivänä kaatui mm. 4 Ylistaron miestä, 19:nä jälleen 4, 18:na 5 kauhavalaista ja seuraavana taas 3, samoin 3 lapualaista, mutta joulukuun 20:s vaati 7 lapualaiselta kalleimman uhrin. Ja monen muun pitäjän miehet taistelivat näinä päivinä viimeisen taistelunsa.


Jouluaattona koetettiin viettää jouluakin jotenkuten missä voitiin, joulutervehdyksiä vaihdettiin ja kotoa saapuneita lahjapaketteja jaeltiin. Mutta vihollinen järjesti verisen joulun maakuntamme pojille Taipaleenjoella. Tykistötulta, hyökkäysvaunuja, hyökkäyksiä oli usealla taholla kestettävänä, ja 45 maakuntamme miestä ummisti aaton ja jouluyön kuluessa silmänsä verisellä hangella ja kymmenet joutuivat haavoittuneina pois riveistä. Ylistaro ja Kuortane menettivät siellä tänä sotajouluna 7 miestään, Kauhava ja Ylihärmä 5, Töysä 4, läntisellä lohkollaan soinilaiset ja ähtäriläiset 5. Kauhavan pitkäaikainen aluepäällikkö, res.luutnantti Yrjö Haavisto kaatui Terenttilän lujissa yhteenotoissa.

Jouluna JR 19 vuorostaan vaihdossa vapautti JR 23:n etulinjoilta, mutta taistelujen melskeessä se ei ollut helposti suoritettavissa, mm. Kaarnaojalla etelä-pohjalaiset joutuivat viipymään ennen kuin saattoivat irtautua. Paha korsuosuma tuotti myös tappioita, niin että eteläpohjalaisten tappiot vielä Tapaninpäivänäkin nousivat lähelle kahtakymmentä kaatunutta, joista Jurvan osalle tuli 5 ja Töysän 3 miestä.

Ankaraa joulua seurasi rauhallisempi kausi Taipaleella ainakin eteläpohjalaisten kohdalla. Jälleen vuorostaan reservissä oleva JR 23 suoritti uuraasti varustelutöitä joutuen silloin tällöin vihollisen tykistötulen alaiseksi. Pari kolme kaatunutta vaativat kuitenkin useimmat nämäkin päivät, mutta jouluk. 29 ja 30 pınä päästiin ilman kaatuneita, samoin tammik. 4 ja 5 päivinä. Loppiaisena eteläpohjalainen rykmentti uudelleen otti etulinjan huostaansa. Taistelutoiminta ei alussa ollut erikoisemmin kiivasta, ehdittiin harjoittaa myös partiointia sekä Suvannon että Laatokan puolella. Kaatuneita 2-3 päivittäin, joinakin lähemmäs kymmenen, mm. 4 Isokyrön miestä kaatui tammik. 8:na.

Niittykasematin luona Kaarnaojan suulla, toista kilometriä Taipaleenjoen suusta, kehittyi 12 päivästä alkaen kiivaita taisteluja sanotun pesäkkeen siirtyessä kädestä käteen ja vihdoin kokonaan tuhoutuessa. Näissä taisteluissa kaatui 13 p:nä Laihian aluepäällikkö, res.luutn. Kaarlo Kari. Samoina päivinä käytiin läntisellä lohkolla ja Suvannon puolella kovia taisteluja, mm. Suvannon rannassa olevan Patoniemen linnakkeen luona, ja sillä suunnalla kärsivät ähtäriläiset ja lehtimäkeläiset menetyksiä. Kolmena päivänä kaatui lähes 30 Etelä-Pohjanmaan miestä näillä tanterilla. Tammik. l5 ja 16 päivinä siirtyi JR 23 jälleen reserviin ja JR 19 tuli etulinjoille.

Erikoisempaa ei vähään aikaan tapahtunut, partiointeja suoritettiin tiheään, saatiin kestää tykistötulta ja myös päivä päivältä kiihtyvää ilmapommitusta. Joulun tienoilla alkanut pakkanen oli kiihtynyt ja lähenteli jo neljääkymmentä astetta. Tappiot olivat aivan vähäisiä, samoin läntisen lohkon eteläpohjalaisten yksiköissä.

Tammik. 26:na JR 23 taas siirtyi etulinjaan. Tykistökeskitykset vaativat uhreja eri komppanioista, mm. 26 p:nä 9 ja 30 p:nä 10.  Tammik. 29:nä kaatui lapualainen res.vänrikki Simo Heikki Talosela.

Rykmentinkomentaja,eversti Laurila otti 28 p:nä  väliaikaisesti vastaan koko Taipaleen lohkon komentajan tehtävät, jona aikana majuri Lilius toimi vt. rykmentinkomentajana. Mustaojan  Terenttilän puoleiset tukikohtamme saivat kestää näinä päivinä myös ankaria hyökkäyksiä ja ilmapommitukset kovenivat jatkuvasti, mutta tappiomme eivät nousseet erikoisen suuriksi, kuortanelaisten komppania (7.) kärsi huomattavimmin, toistakymmentä kaatunutta, joista kuitenkin vain osa oli Kuortaneen poikia, osa muualta tulleita täydennysmiehiä. Komppanioiden ”pitäjäpuhtaus” olikin näihin aikoihin jo aikalailla sekaantunut.

Helmik. 5 ja 6 päivien välisenä yönä JR l9 vaihtui jälleen etulinjaan. Vihollisen hyökkäykset alkoivat nyt käydä entistä kiivaammiksi ja tuli kovemmaksi.

Reservissä oleva eteläpohjalainen rykmentti joutui pian lähettämään apua etulinjassa taistelevalle vaihtorykmentille. Helmikuun 9:s muodostuikin Terenttilään apuun rientäneille maakuntamme miehille varsin raskaaksi taistelupäiväksi. Lähes 20 maakuntamme miestä kaatui, mm. 9. isokyröläistä ja 6 ylistarolaista. Haavoittumisten ohella sattui näinä päivinä ankaran pakkasen takia myös lukuisasti paleltumistapauksia. Mainittakoon, että 7 p:nä kaatui vihollislentokoneen konekiväärinluodista III pataljoonan komentaja, kapteeni Reino Korhonen. Kahta päivää myöhemmin otti pataljoonan komentoonsa majuri Lilius, sittemmin kapt. Valtonen.

Vihollisen painostus Taipaleella lisääntyi päivä päivältä ja ilmapommituksetkin yhä kiihtyivät. Terenttilän tukikohdat olivat veristen taistelujen kohteena, joutuivat välistä vihollisen käsiin, mutta maakuntamme miesten avuin otettiin taas takaisin. Helmikuun l1:nä oli tilanne äärimmäisen kireä - olihan Summan päivä! - saatiin tietää, että vihollisen tavattoman voimakas tykistökeskitys ulottui yli Kannaksen Laatokasta Suomenlahteen. Kaikki irtautuvat miehet oli saatava liikkeelle, upseerien lomat peruutettiin, kolonnista, esikuntakomppanioista ja kranaatinheitinosastoistakin otettiin etulinjaan kaikki miehet, jotka voitiin niistä ottaa. Taisteltiin Pärssisessä, Kansakoulunmetsikössä ja Kirvesmäessä, ilmestyipä vihollispataljoona moottorikelkkoineen Laatokan jäällekin.

Raskaita olivat taistelut ja noin 90 Etelä-Pohjanmaan miestä kaatui kuuden päivän aikana Terenttilän kentille. Vähäkyrön 14 kaatunutta, niistä 9 12 p:nä, Lapuan 11, Jalasjärven 10, Ähtärin 8, Töysän, Kauhavan ja Lehtimäen 7 kaatunutta olivat eri pitäjien suurimmat sankariuhrit. Summan päivien suurtaisteluissa Taipaleen alueella. Uhrinsa antoi yhä useampi pitäjämme, kolmattakymmentä pitäjää on näiden kaatuneiden kotipaikkaluettelossa, lisäksi lukuisasti muualta tulleita täydennysmiehiä.

Vihollisen ilmapommitus kohosi näinä päivinä huippuunsa ja Taipaleen lohkolla laskettiin ilmassa helmik. 13 ja 14 päivinä kumpanakin yli 130 vihollislentokonetta ja 15 p:nä lähes 220.

Kauhavalainen res.vänrikki Aimo Eero Alppinen kaatui näissä taisteluissa 12 p:nä ja Jurvan Sarvijoen innokas sk.-mies, laihialainen res.luutn. Lauri Kotkanen 14 p:nä.

Näitä maailmansodan länsirintaman veroisia taistelupäiviä seurasi helmik. 16 p:nä verrattain hiljainen päivä ja 17 päivä oli suorastaan oudon hiljainen, eikä yhtään kaatunutta ole tälle päivälle merkitty. Sitten taistelu taas kiihtyi, vihollishyökkäyksiä oli ehtimiseen torjuttava, tykistökeskityksiä kestettävä.

18 p:nä kaatuivat kiivaassa vastaiskussa Isokyrön aluepäällikkö, luutn. Keijo Kultimo Kanerva ja seinäjokelainen res.vänrikki Reino Kuusalo jääden viimemainittu kentälle. Useita upseereita haavoittui. Pian sitten sai eteläpohjalainen rykmentti määräyksen irtautua Taipaleenjoelta, joksikin aikaa lepäämään, kuten tarkoitus oli, ja Uudellamaalla muodostetun ns. ”posliinidivisioonan” rykmentti JR 62 vaihtui JR 23:n sijalle pitämään Taipaletta yhdessä JR l9:n kanssa. Mutta taisteluja oli useitten komppanioitten käytävä ennen vaihtoa viime hetkiin asti ja tykistötuli ja ilmapommitukset, muutamat pahat täysosumat, vaativat myös uhreja. Niinpä vielä helmik. 19 p:nä kaatui yli 20 Etelä-Pohjanmaan miestä, niistä Vähäkyrön komppanian miehiä ll ja Isokyrön (l.) 9. Rykmenttimme siirtyessä näinä päivinä taistelulohkon taakse

joutui JR 21 ja sen Soinin komppania helmik. 21 ja 22 p:nä Suvannon-Terenttilän taisteluissa koviin kahakoihin ja menetti toistakymmentä miestä.

Soinin ja Ähtärin miehet pysyivät samalla rintamalohkollaan sodan loppuun asti ja heidänkin rintamansa kesti murtumattomana, mutta vaati molemmilta pitäjiltä vielä monta sankariuhria. Niinpä pieni Soini joutuikin suorittamaan

vapautemme hintana kokonaista 33 sankariuhria, suhteellisesti raskaimman koko maakunnassamme.

Oli vielä yksi ”YH:n” aikana perustettu rykmentti, jossa eteläpohjalaiset olivat vahvasti edustettuina. Se oli keskipohjalainen jalkaväkirykmentti 24, komentaja ev.luutn. V. L. Merikallio, jonka III pataljoona oli täysin eteläpohjalainen. Tämän pataljoonan esikuntakomppania, 8. komppania ja 3. konekiväärikomppania olivat muodostetut Alavuden miehistä, 9. komppania Peräseinäjoen ja 7. komppania puoleksi kummankin pitäjän miehistä.

Pataljoonan komentajana oli koko sodan ajan kapt., sittemmin majuri O. Lampinen. Rykmentti joutui Kiviniemen sillan ja sen molemmin puolin leviävän taistelulohkon alueelle. Täällä oli verrattain rauhallista asemasotaa Taipaleeseen verrattuna ja tappiotkin aivan vähäiset. Kriitillisin tilanne siellä oli joulukuun alussa tapahtunut vihollisen odottamaton pesiytyminen erääseen rakennukseen meidän puolellamme, jossa se kyllä sitten tuhottiin, mutta sen aikana 8. divisioonan esikuntaan kuulunut Vaasalainen majuri Niilo Olavi Sahlgren kaatui väijyvän vihollisen luodista. Ei oltu kuitenkaan sallittu näittenkään Etelä-Pohjanmaan miesten päästä helpolla suuresta kamppailustamme, vaan heiltäkin vaadittiin kallis uhri Vuosalmen katkerissa otteluissa.

Myöskin Nurmo antoi raskaimman uhrinsa vasta Vuosalmella, hyvin raskaan.

Sen miehet kuuluivat 8. divisioonan kevyeeseen osastoon, Kev.Os. 8:aan. Siinä nurmolaiset muodostivat eskadroonan ja esikuntakomppanian, kun taas konekiväärijoukkue oli ylistarolaisten ja polkupyöräkomppania keskipohjalaisten

muodostama. Osasto kuului divisioonan reserviin ja toimi Suvannon linjalla liikkuvana osastona. Osa siitä m. 111. osallistui Muolaan Punnuksen viivytystaisteluihin. Nurmolaiset eivät kärsineet täällä tappioita kaatuneina, eivät myöskään osaston ylistarolaiset kk.miehet, mutta sensijaan keskipohjalainen pp.komppania menetti telttaan sattuneen ilmapommin täysosumassa viitisentoista miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Kaksi loppuviikkoa sitten toi surun päivän Nurmoon.

Eteläpohjalainen JR 23 oli tuskin päässyt asettumaan lepomajoitukseen Suvannon linjan taakse Pyhäjärven ja Kiimajärven väliselle kannakselle ja viimeisetkin osastot päässeet siirtymään sinne, kun rykmentti uudelleen hälytettiin ja sai helmik. 27 p:nä käskyn lähteä autokuljetuksin länttä kohden, Vuokselaan. Vihollinen oli murtautunut eteenpäin Äyräpäänjärven tienoolta, Salmenkaidasta, ja oli uhkaavasti lähenemässä Vuoksea Pölläkkälän ja Vuosalmen suunnalla. Eteläpohjalaisten oli pantava nyt sulku eteen täällä.

Vuosalmen seutu oli täysin varustamatonta eivätkä JR 23:n miehet ehtineet paljoakaan suorittaa varustelutöitä, kun edessä Vuoksen länsipuolella puolustustaistelua käyneet joukkomme vetäytyivät taaksepäin ja JR 23 sai helmik. 29 p:nä kosketuksen viholliseen. Rykmentillemme alistettiin täällä myös kevyt osasto 8 ja JR 24:n eteläpohjalainen III pataljoona.

Kaksin verroin kovemmiksi ja armottomammiksi kuin konsanaan Taipaleenjoen taistelut muodostui taistelu Vuosalmella. Vuoksen länsipuolella miehemme kiireessä varustivat asemansa, siellä he kuin kuolemaan tuomittuina avoimessa

maastossa ottivat vastaan tavattoman ylivoiman hyökkäykset, joita valtava tykistö ja kymmenet hyökkäysvaunut tukivat. Taisteltiin Kirkkomäestä ja hautausmaasta, taisteltiin asemanseudusta ja vain askel askeleelta joskus vetäydyttiin, mutta silloinkin vihaisin vastaiskuin uudelleen käytiin vihollisen kimppuun.

Yötä päivää vihollinen piti yllä rumputultaan ja uudisti hyökkäyksiään aina vereksin voimin. Meidän tappiomme kasvoivat nopeasti päivä päivältä. Maalisk. Ll p:nä pääsi vihollinen Vuosalmen lossin eteläpuolella olevan sotilaallisesti

tärkeän Vasikkasaaren edustalle ja tavattomia voimia keskittäen pääsi lopulta pesiytymään saareen. Taistelu tästä kehittyi mitä verisimmäksi. 5 Maalisk. 5 p:n vastaiskussa Kirkkoniemessä Nurmon miehet, Kev.os. 8, menettivät kaatuneina 40 miestä ja haavoittuneina 45; kaatuneista jäi 38 taistelukentälle. Kaikkiaan kaatui sinä päivänä yli 80 Etelä-Pohjanmaan miestä, niistä isokyröläisiä 8, laihialaisia 7 ja ylistarolaisia 6. Tämä päivä oli maakunnallemme raskain menetysten päivä koko sodassa ja Nurmolle todellinen surun päivä. Tällöin kaatui ja jäi kentälle Seinäjoen-Nurmon alueen aluepäällikkö, luutnantti Olavi Peltola.

Taistelu Vasikkasaaresta ja samalla kertaa muillakin kohdilla jatkui heikentymättömällä voimalla päivä päivältä. Tykistötuli kasvoi voimassa, vihollishyökkäykset hyökkäysvaunuin ja sankoin rivistöin olivat yhä kiivaampia.

Maakuntamme miesten ja heidän rinnallaan taistelevien muiden joukkojen oli

ponnistettava voimansa äärimmilleen torjuakseen yhä uusiintuvalt hyökkäykset ja karkoittaakseen vihollisen, jos se pääsi jonnekin pureutumaan. Taas ja entistäkin tarkemmin oli koottava kaikki miehet huoltoportaista ja esikunnista etulinjoihin syntyvien aukkojen täyttämiseksi. Tykistön kranaatit ja ilmapommit kyntivät maata laajalla alalla, syvälti linjojen taaksekin, ja varustamattomassa maastossa ei suuria tappioita voitu välttää. Maaliskuun 6:s vei viidettäkymmentä maakuntamme miestä kaatuneina, kymmenittäin muitakin.

Alavutelaisia kaatui 16, peräseinäjokelaisia 13. Seuraava päivä vaati kolmattakymmentä, nytkin Alavudelta ja Peräseinäjoelta raskaimmat uhrit. Maalisk. 6:na kaatui evijärveläinen JR 24:n res.vänrikki Aatos Oja näissä taisteluissa.

Maalisk. 8:na saapui JR 6l:n osastoja taistelupaikalle ja eteläpohjalaisemme

saivat hieman vaihtoa, vaikkakin uuden rykmentin sotaan tottumattomat miehet eivät voineet estää rintamamurtoja ja vanhat, loppuun kulutetut komppaniat saivat tämän tästä kiirehtiä vastaiskuilla korjaamaan menetykset. 8. päivänä tappiot maakuntamme osalta eivät olleet kuin vajaat 20, Töysästä ja Peräseinäjoelta menetyksiä eniten, mutta 9 p:nä menetti yksistään Peräseinäjoki l9 miestään, maakuntamme kaikkiaan neljättäkymmentä. Alisotilasohjaaja, res.luutn. Jorma Kirkkala kaatui peräseinäjokelaisiaan johtaessaan.

Samoilla seuduilla kaatui ylihärmäläinen res.vänrikki Toivo Vesiluoma. Sama toivottomuudessaankin sisukkaana kestävä puolustus ja vastaiskujen teko jatkui päivä päivältä. Maaliskuun 10:s vaati kaatuneina vain alle 10 eteläpohjalaista, ll:s toistakymmentä. Silloin kaatui mm. Aluepäällikkö, kapteeni Aksel Aleksanteri Valtimo Kirkkomäen luona käydyissä taisteluissa.

Kahtena viimeisenäkin sotapäivänä taistelijathan eivät aavistaneet, että rauha oli tulossa, eivätkä nähneet yhä kiristyvälle taistelulle muuta loppua kuin viholliskranaatin tai luodin yhä todennäköisemmältä tuntuvan osuman minä hetkenä tahansa, näinä kahtena viimeisenä päivänäkin taistelu jatkui valtavuudessaan aina vain kasvaen. Pommeja satoi ilmasta ja vihollispattereista, mm. kymmenistä suorasuuntaustykeistäkin, hyökkäyksiä tuli eri tahoilla, ankarimmat veren huuhtomasta Vasikkasaaresta, hyökkäysvaunut jyrisivät.

Kolmattakymmentä maakuntamme miestä kaatui 12 p:nä, mm. 6 alavutelaista.  Vaasalainen res.luutn. Armas Aaltonen ja töysäläinen res.vänr. Juho Herman Hakala haavoittuivat vaikeasti ja kuoli Aaltonen haavoihinsa 14. ja Hakala 17. p:nä.


Viimeisen päivän aamuna nousi vihollistulen voima aivan tavattomaksi, mutta aamuvarhaisella tuli sitten myös tieto vihollisuuksien lopettamisesta klo 11 samana päivänä ja rauhanteosta. Kranaattien kyntäessä maastoa oli vaikea saada etulinjoille tietoa tästä ja ohjeita taistelun lopettamisesta ja vetäytymisestä, mutta tarmokkaat lähetit, joista moni vielä tällä matkallaan sai kranaatinsirun ruumiiseensa, saivat lopulta tiedot perille ja klo ll se loppui, syntyi outo, käsittämätön hiljaisuus. Kymmenkunta poikaamme vaativat Vuosalmen kentät vielä tänä viimeisenä päivänä maakunnaltamme.


Eteläpohjalainen tykistö, Kenttätykistörykmentti 8, komentaja ev.luutn. B. Kraemer, toimi myös Kannaksella, mutta vasta Vuosalmen päivinä osa siitä pääsi taistelemaan oman maakunnan miesten rinnalla. Sekin kuului 8. divisioonaan, mutta JR 23:n siirtyessä tämän alaisuudesta eri lohkolle, Taipaleelle, jäi tykistömme entiselle taistelulohkolleen, Vuoksen-Suvannon linjan joukkoja tukemaan.

KTR 8:n I patteristo, komentaja majuri L. Öist, oli kauhajokelaisten muodostama, II psto, komentaja kapt. P. G. Aalto, taas Ilmajoen ja Kurikan miesten muodostama, nim. esikuntapatteri sekä 4. ja 5. patteri ilmajokelaisia, 6. ptri kurikkalaisia, sekä III psto, komentaja kapt. L. Kaje, Vaasan miehiä täydennyksenä Kristiinan ja Pietarsaaren seudun suomalaisia tykkimiehiä. Rykmentin esikunnan muodostivat Kurikan miehet. Suvannon linjalla ja Kiviniemen suunnalla oli suhteellisen rauhallista, mutta monta vihollishyökkäystä saivat eteläpohjalaisten tuliputket kranaateillaan torjua ja vielä useammin saivat kestää vihollisen kauaskantoisen tykistön vihaisia tulikeskityksiä ja

ilmapommituksia. Tappioita nämä aiheuttivat varsin vähän. Kauhajokelaisten kohdalla aiheutti eräs YH:n aikana Sakkolassa tapahtunut tulipalo-onnettomuus usean miehen menetyksen. Kauhajoen ja llmajoen_Kurikan pstot olivat Kiviniemen kohdalla ja Vaasan psto siitä hieman länteen päin. Viivytystaistelua käyvien joukkojemme itsenäisyyspäivän tienoilla vetäytyessä Kiviniemen kohdassa Vuoksen taakse ottivat ensinmainitut patteristot taisteluihin osaa asemissa lähellä rantaa, kunnes vetäytymisen tapahduttua siirtyivät vähän taaemmas, mistä käsin ne toimivat vihollista vastaan. Vaasan psto oikealla siivellä lähetti kranaattejaan Vuoksen yli mm. Pasurinkankaalle ja Salmenkaitaan.

JR 23:n siirtyessä Vuosalmelle siirtyi sinne sitä tukemaan myös osa maakuntamme tykístöä, Kauhajoen patteriston 2. patteri ja Ilmajoen-Kurikan pston 5. patteri. Myös osa Vaasan pstoa osallistui näihin taisteluihin omalta lohkoltaan käsin. Samoinkuin jalkaväki joutui tykistö yhdessä muiden pattereiden kanssa täällä suorittamaan mitä ankarimman taistelun, sen tukea tarvittiin yötä päivää ja patterit itse joutuivat ankaran vihollistulen alaisiksi menettäen joitakin miehiä. Oman tykistön yhteistoiminta eteläpohjalaisen jalkaväen kanssa oli mitä parhain ja etulinjojen luottamus tykistön tukeen piti osaltaan yllä heidän taistelumieltään kovissa otteluissa. Yhteydet etulinjoilta tykistöasemiin kyllä alituisesti katkeilivat, mutta tarmokkaasti toimien saatiin tiedot aina jotenkuten kulkemaan.


Viestipataljoona 3 oli Seinäjoen miesten perusyksikkö. Aluksi nämä maakuntamme viestimiehet olivat kahtena komppaniana, Viestikomppania ja Linjarakennuskomppania, mutta sitten se muodostettiin 3 komppaniaa käsittäväksi

viestipataljoonaksi. Pataljoona toimi viestitehtävissä Kiviniemen suunnalla, loppuaikoina Vuosalmella. Mainittavampia tappioita ei tämä yksikkö joutunut kärsimään. Tykistö- ja viestipitäjiemme päästessä varsinaisten yksikköjensä kohdalla

vähäisin menetyksin joutuivat ne kuitenkin kantamaan uhrin muitten joukko-osastojen riveissä. Vapaaehtoisia ja nostomiehiä oli lukuisissa eri yksiköissä kaikilla rintamilla jalkaväessä ja kymmenet näidenkin pitäjien miehet kaatuivat isänmaan puolesta.


8. Lääkintäkomppanian runko oli Laihian miehiä, lisäksi isokyröläisiä ja jurvalaisia. Komppanian runko oli sodan ajan Räisälän Tiurissa ja sen joukkueet perustivat pääsidontapaikkansa eri tahoille. Sairaankantajia oli komennettu

Kiviniemeen ja sodan loppuaikoina Vuosalmelle. Lääkintäkomppania joutui myös kärsimään hieman menetyksiä, Kiviniemessä yhden kaatuneen, Vuosalmella 3 kaatunutta ja pari haavoittunutta.


Maakuntamme pioneeripitäjistä Lappajärven, Alajärven, Alahärmän, Vimpelin ja Evijärven miehet olivat pääasiassa 8. divisioonaan kuuluvissa 15. ja 16. pioneerikomppanioissa, sekä 31. ja 32. Pion.K:ssa ja lisäksi oli miehiä useissa

muissa pioneeriyksiköissä. Taipaleella, Suvannolla ja Vuoksella eteläpohjalaiset pioneerit saivat koko sodan ajan suorittaa uuraasti töitä, varustusten ja esteitten rakentamisia. Vihollistulen päivällä tuhoamia varustuksia oli öisin korjailtava, miinoitus- ja räjäytystöitä tehtävä, korsuja rakennettava. Ja monasti, varsinkin Vuosalmen päivinä, saivat pioneerit tarttua kivääriin ja yhtyä muiden kanssa torjumaan läpimurtoa yrittävää vihollista. Alahärmän pioneerit, Pion.K. 31, toimivat koko sodan ajan Taipaleella, osittain myös Kiviniemessä. Mm. he suorittivat Kiviniemen siltain räjäytyksen joukkojemme 6.12.1939 vetäytyessä Vuoksen linjan taakse. Alahärmä menetti puoliväliin

toistakymmentä pioneeria kaatuneina, Lappajärvi kymmenkunta, muut vähemmän. Kuudennen pioneeripitäjämme, Kortesjärven, miehet toimivat pioneerivarastoilla ja 16. Liikennekomppaniassa huoltotehtävissä joutumatta niissä kärsimään tappioita, Järvialueen, mm. Evijärven, miehiä oli myös 8. Liikennekomppaniassa. Maakuntamme eri pitäjien miehiä oli lisäksi monissa huolto ym. muodostelmissa.



Kannaksen muut rintamaosat.


Edellämainittujen lisäksi oli Etelä-Pohjanmaan miehiä mukana Kannaksella monissa muissa joukko-osastoissa, eräissä huomattava määräkin. Valkoisessa Kaartissa parhaillaan palvelleet asevelvollisemme liitettiin 1. prikaatiin muodostaen SVK sen l. pataljoonan. Nämä suojajoukkoihin kuuluvat yksiköt joutuivat tuleen heti ensimmäisestä sotapäivästä alkaen Muolaan suunnalla, sittemmin keskisellä ja läntisellä Kannaksella eri taistelupaikoilla, ja kymmenet nuoret miehemme kaatuivat tai haavoittuivat näissä tuimissa taisteluissa. Keski-Suomen Rykmentin miehet olivat 2. prikaatissa Muolaanjärvellä ym. Näitten rauhanaikaisten rykmenttien syksyllä tulleet alokkaat liitettiin eräisiin myöhemmin perustettuihin rykmentteihin ja olivat muilla rintamilla.


Jääkäripataljoona 4, joka huomattavalta osalta oli myös maakuntalaistemme rauhanaikaisia yksikköjä, taisteli sodan alkupäivät Raudussa, toimi sitten liikkuvana iskujoukkona Kannaksen eri kohdilla, kunnes se uudeltavuodelta siirrettiin Laatokan koillispuolelle, kun taas nuorin ikäluokka lähti Aittojoelle Sissipataljoona 2:een. Kymmenkunta eteläpohjalaista kaatui Kannaksella JP 4:n riveissä. Koukunniemessä kaatui jouluk. 6 p:nä JP 4:ään kuuluva res.vänrikki Kai Urho Pollari Kauhavalta. Uudenmaan Rakuunarykmentti, johon kuului runsaasti eteläpohjalaisia, varsinkin Nurmon miehiä, taisteli sekin

joulukuun alkupuolella Kannaksen viivytystaisteluissa, joista se suoriutui vähin tappioin. Helmikuulla siirrettiin rykmentti Laatokan koillispuolelle. Rykmentin syksyn alokkaat ja ylijäämäreservi muodostivat uuden yksikön, Sissipataljoona 3:n, joka siirtyi Uomaan rintama-alueelle.


Eräissä Kannaksen erillisissä pataljoonissa oli myös eteläpohjalaisiakin miehiä. Panssaritorjuntajoukoissa oli sodan loppupuolella miehiämme myös runsaasti ja monien pitäjien miehiä on kaatunut psttykkinsä ääreen Summassa, Viipurinlahden rantamilla ja muilla Kannaksen taistelulohkoilla. Vakinaiseen väkeen kuuluvassa KTR 3:ssa ja eräissä muissa tykistöyksiköissä, rannikkopuolustuksessa ym. oli myös maakuntamme miehiä mukana, mm. Koiviston linnoituksessa.

Kannaksella toimineissa muissa jalkaväkirykmenteissä oli monissa eteläpohjalaisia enemmän tai vähemmän. Toiset joutuivat niihin asuessaan oman maakunnan ulkopuolella, useimmat täydennys- tai nostoväkimiehinä uusia rykmenttejä muodostettaessa tai entisten rivejä täydennettäessä. Erikoisesti sodan jälkipuoliskolla löytyy esim. sankarivainajiamme lukuisten eri rykmenttien kohdalta.


JR 7:ssä ja 8:ssa Viipurin tienoilla kaatui maaliskuulla useita eteläpohjalaisia, JR ll:ssä Kuolemajärvellä muutamia jo joulukuullakin, edelleen JR 15:ssä Kannaksella joulukuulla, JR 18:ssa helmikuulla, 8. divisioonaan kuuluneessa JR 26:ssa karijokelaisia ja ähtäriläisiä Punnusjoella ja Salmenkaidassa sekä maaliskuussa Äyräpäässä. Sodan aikana muodostetut JR 61 ja 62 tulivat helmikuussa Kannakselle, edellisen suomenkieliset pataljoonat (I ja ll) ensin Taipaleelle JR 23:n sieltä lähtiessä, jälkimäinen Länsi-Kannakselle Summan suunnalle. Loppupäivinä JR 61 siirtyi Vuosalmelle, jonne näyttää tulleen myös joitakin JR 62:n osastoja. Joitakin eteläpohjalaisiakin on näitten riveissä kaatunut, pari myös JR 63:n. Viipurin seudun ja Viipurinlahden taisteluihin ehättivät vielä mukaan JR 67 ja JR 68, joitten riveissä helmikuun lopussa ja maaliskuulla Ylä-Sommeella, Säiniöllä ja Tammisuolla, Perossa, Viipurinlahdella ja Säkkijärvellä ym. neljättäkymmentä Etelä-Pohjanmaan miestä kolmen viimeisen viikon aikana kaatui, eniten kauhajokelaisia ja ähtäriläisiä.



Tolvajärvellä


jouluk. 19 p:n tienoilla käydyssä voittoisassa taistelussa, joka oli ensimmäinen

huomattava voittomme ennen Suomussalmen kaksoisvoittoa ja jonka tuloksena

Suojärveltä käsin pitkälle edennyt vihollinen käännytettiin takaisin, ei vielä

liene ollut montakaan eteläpohjalaista mukana. Taistelun suoritti siellä Tampereen seuduilta koottu JR 16, jonka senkin riveissä sentään tiettävästi on ollut jokunen eteläpohjalainenkin mukana. Taistelutoimien edetessä sitten Ägläjärvelle ja Aittojoelle liitettiin sanotun rykmentin II pataljoonaan täydennyksinä mm. maakuntamme nostomieliiä, varsinkin konekiväärimiehiä, mm. laihialaisia, kyröläisiä ja ylistarolaisia. Myöskin joukko JP 4:n asevelvollisia

miehiä, paljolti eteläpohjalaisia hekin, liitettiin täällä toimivaan Sissipataljoona 2:een. Pst.-yksiköissä ja eräissä muissa osastoissa oli myös maakuntalaisiamme. Lisäksi toimi siellä alajärveläinen kuormastopataljoona ja Värtsilässä Ammusvarikkokomppania 18, jossa oli maakuntamme miehiä.

Maakuntamme miehet olivat mukana monissa taisteluissa, mutta säilyivät

täällä yleensä vaikeammitta tappioitta. Kaikkiaan kaatui tällä rintamanosalla

kymmenkunta maakuntamme miestä.


Kollaanjoen


taistelukentillä lienee maakuntamme miehiä ollut verrattain vähän. Siellä taistelleen JR 34:n riveihin - ehkä myös 35:n - saapui eteläpohjalaisiakin täydennys- ja nostoväkimiehiä, ja maaliskuun taistelupäivien aikana,

jolloin Kollaan taistelut kohosivat entistä suurempaan kiivauteen, on heitä muutamia kaatunut tämän rykmentin riveissä. Sodan loppupuolella muodostetussa JR 69:ssä, joka joutui Kollaanjoen verisiin, raivokkaisiin loppuviikkojen taisteluihin, oli aika runsaasti Etelä-Pohjanmaan nostoväkimiehiä muiden maakuntien miesten rinnalla. Helmikuun lopulla ja maaliskuun puolella kaatui tämän rykmentin riveissä parikymmentä eteläpohjalaistakin. Kevyt osasto 22, jossa palveli ähtäriläisiä, joutui maalisk. 6:na kaukana oikealla siivellä Korpijärven_Ulismaistenjärven alueella kovaan taisteluun menettäen useita miehiä. Suomussalmelta Laatokan koillisrintamalle siirretty JR 64:n I pataljoona, joka sitten taisteli Uomaalla, siirrettiin aivan sodan viime päivinä myös Kollaalle ja kaatui siitä siellä muutamia miehiä. Täällä toimivan divisioonantykistön, KTR 12:n, 9. patterissa palvellut vänrikki Paavo Kukkula Kurikasta kaatui maaliskuun 10 p:nä ja JR 64:n res.luutnantti Kalervo J. Haapasalmi Ilmajoelta kaatui 11 p:nä.


Laatokan koillispuolella


taistelujen kehittyessä syntyneessä monimutkaisessa rintamajärjestelmässä oli sielläkin suuri joukko eteläpohjalaisia mukana. Rintamien monimutkaisuuden takia ovat tiedot sankarivainajien kaatumispaikoista tältä rintamanosalta vielä

suuremmassa määrin epämääräiset kuin muilta lohkoilta ja siitä johtuen on kymmenien kaatuneitten viimeisen taistelun paikaksi merkitty vain Laatokan koillispuoli, vaikka tähän sisältyy kymmeniä eri taistelupaikkoja, jotka ulottuvat Kitilän-Syskyjärven linjalta itään Pitkärantaan ja Uomaalle.

Vihollisen hyökättyä rajan yli ja vahvoin voimin edettyä Salmin ja Uomaan teitä muutaman pataljoonamme viivyttämänä aina Kitilän-Syskyjärven linjalle asti iskivät pohjoisesta sen oikeaan sivustaan Syskyjärven pohjois- ja itäpuolelle kootut eversti H. E. Hannukselan komentaman 13. divisioonan osastot.

Alkaneet kiivaat hyökkäyksemme johtivat siihen, että vihollisen suuret hyökkäysjoukot kokonaan eristettiin lähtöpaikastaan, sillä suomalaiset joukot ottivat haltuunsa niitten takana olevan maaston Pitkärantaan asti samalla kun

länteen edenneet vihollisjoukot ”kiilattiin” ja pirstottiin moneen toisistaan eristettyyn osastoon, pienempiin ja suurempiin, joita vastaan käytiin järjestelmällistä tuhoamistaistelua ja joista ehdittiin ennen sodan päättymistä suurin osa tuhota. Juuri täällä syntyi nimitys ”motti”, joka kohta oli ulkomaita myöten tunnettu suomalaisille ominainen ”sotilastermi”.

Itärajan puolelta pyrki voimakkaita vihollisdivisioonia näihin motteihin eristettyjä tovereitaan auttamaan ja tällöin syntyi erikoisesti Pitkärannan seudulla ja sen pohjoispuolisessa metsämaastossa sekä ajoittain myös Uomaalla

sarja verisiä taisteluja, joissa suomalaiset saivat ponnistaa kaikkensa estääkseen avuntuonnin idästä käsin motteihin.

Jokunen eteläpohjalainen on ollut täällä alunperin toimineitten joukkojen riveissä sodan alkuaikoinakin, koska muutamia maakuntalaisiamme on siellä kaatunut, mutta enempi heitä sinne saapui vasta kun Jääkäripataljoona 4, joka

joulukuun ajan taisteli Kannaksella, vuoden vaihteessa siirrettiin Laatokan koillispuolelle. JP 4 suoritti ensimmäisenä erittäin merkitsevän tehtävän hyökätessään rohkeasti ja päättävästi pohjoisesta Syskyjärven tienoilta läpi vihollisen valtaaman maaston etelään Kitilän seudulla olevan vihollisen 163. divisioonan pääosan selkäpuolelle ja vallatessa siellä hyvin tärkeän Pukitsanmäen, minkä miehityksen turvin sitten voitiin miehittää selkäpuoli Laatokkaan asti ja eristää sanottu divisioona kokonaan. Myöhemmin JP 4 taisteli Lemetin moteilla, takaa-ajotaisteluissa Lavajärvellä ja laajoilla partioretkillä vihollisen hiihtopartioita vastaan, mm. Nietjärven seudulla ja Murha-aholla.

JP 4:sen riveissä on ainakin kolmattakymmentä maakuntamme miestä, miltei kaikista pitäjistämme lähteneitä, kaatunut, ja suuri joukko haavoittunut.

Kannaksen puolella jonkin aikaa reservissä ollut Uudenmaan Rakuunarykmentti tuli helmikuulla Laatokan koillispuolelle. Eteläpohjalaisia oli varsinkin sen l. ja 2. eskadroonissa, eniten nurmolaisia. Rykmentti taisteli aluksi Pukitsan pohjoispuolella olevan Rykmentin- eli Vorojenkiven motin verisissä tuhoamistaisteluissa, sen itäpuolella, ja siellä, Lutunkankaalla, helmik. 17 p:nä käyty taistelu muodostui URR:lle varsin raskaaksi, sillä eteläpohjalaisiakin kaatui kymmenkunta, mm. 4 nurmolaista ja 2 vaasalaista. Osa URR:ää ja Hämeen Rakuunarykmentti olivat muitten pataljoonien mukana myös Itä-Lemetin Kenraalimotin otossa. Muutamia eteläpohjalaisia rakuunoita kaatui vielä näissä taisteluissa.

Pitkärannan puolelle oli aluksi riittänyt vain heikko puolustus ja sitä vahvistamaan saapui tammikuun puolivälissä Suomussalmelta JR 64, jossa kuten

jo on selostettu palveli runsaasti eteläpohjalaisiakin. Tämä rykmentti saapui

Leppäsyrjän asemalle. Rintamaanmarssin aikana vallinnut tavattoman ankara

pakkanen aiheutti paljon paleltumisia ja poisti miehiä riveistä tuntuvasti. Rykmentin I pataljoona taisteli Uomaalla, kaksi muuta pataljoonaa Pitkärannassa tehtävänään torjua vihollisen läpimurtautumisyritykset mihin hintaan hyvänsä. Täällä sukeutui tavattoman kiivaita, keskeytymättömiä taisteluja, jotka varsinkin Pitkärannan puolella muodostuivat hyvin verisiksi ja kuluttaviksi. Riveistä poistuvien luku kasvoi päivä päivältä ja täydennyksiä oli saatava. Kymmenet Etelä-Pohjanmaan miehet vuodattivat veren sadat muut Suomen miehet mutta tämä tärkeä lukko pysyi lujana loppuun saakka.

Uomaan taisteluissa ei maakuntamme miesten kohdalle sattunut mainittavampia tappioita. Kuten jo ennen mainittiin siirrettiin tammikuun jälkipuoliskolla sinne asettunut JR 64:n I pataljoona Kol1aanjoelle. URR:n alokkaista ja reseviläisistä muodostettu Sissipataljoona 3, jossa siinäkin oli huomattava määrä etelä-pohjalaisia, saapui tammikuun aikana Uomaalle ja lienee se liikkunut laajemmallekin alueella Kollaan suuntaan. Muutama maakuntaınme mies on kaatunut tämän pataljoonan riveissä. - Mainittakoon, että Uomaan taisteluissa kaatui tammikuun 6 p:nä alavutelainen res.vänrikki, Harlun kotiteollisuuskoulun johtaja Kaarlo V. J. Rajavaara JR 34:n I pataljoonasta.


Muissa taistelutoimissa


oli eteläpohjalaisia myös hajallaan eri puolilla. Laivastossa heitä palveli, puhumattakaan kotiseudun lukuisista tärkeistä sotilaallisista tehtävistä. Kotialueella saivat useat sotilaatkin surmansa ilmapommituksissa.

Ilmavoimissa palveli maakuntamme miehiä lukuisasti ja he osallistuivat lentäjinä moniin taisteluihin, joita vähäiset ilmavoimamme kävivät ylivoimaista vihollista vastaan. Moni urhea lentäjä lensi tällöin viimeisen lentonsa ja saavutti sankarikuoleman. Jo joulukuun 1 p:nä lensi viimeisen lentonsa lentäjäylikersantti Niilo Tikkala Nurmosta. Jouluk. 2 p:nä sai lentäjä, res.vänrikki Reino Uusitalo Vähäkyröstä surmansa pakkolaskussa Rantasalmella. Jouluk. l9:nä res.vänrikki Kauno Rintala Seinäjoelta kaatui ilmataistelussa Kannaksella, tammikuun l9:nä lentäjäluutnantti Tauno Ranta taisteli viimeisen taistelunsa Uuksalonpäässä Mantsinsaaren luoteispuolella ja syöksyi Laatokkaan, helmikuun 29 p:nä lentäjä, res.alikersantti Pentti Kosola Lapualta sai surmansa Ruokolahdella.


Vaasan seudun ruotsalaisista miehistä taisteli suurin osa Jalkaväkirykmentti

9:n ja raskaitten patteristojen riveissä.


Virallisten lälıteitten puuttuessa ja suurten tapahtumien talven ollessa vielä

lähellä jää esitys maakuntamme miesten sotaretkistä monessa kohdassa hajanaiseksi ja epätarkaksikin. Joka tapauksessa. edelläoleva esitys puutteineenkin osoittaa, että Etelä-Pohjanmaan miehet tekivät kohdaltaan tehtävänsä ankarassa, miehistä kuntoa kysyvässä sodassa, osasivat taistella niinkuin isät ovat taistelleet ja kaatua niinkuin isät ovat kaatuneet Santavuorella, Napuella ja lukemattomilla muilla tantereilla, missä pohjalaisen nuija tai miekka on vihollista kaatanut.




(Ote kirjasta ”Etelä-Pohjanmaan sankarivainajat 1939-1940 : muistojulkaisu” vuodelta 1941)